Valkoisten Conversejen iskiessä maahan ja kostean sumun verhotessa kaiken Harryn pään täytti musiikki, jota hän kuunteli nappikuulokkeillaan. Harmaan koulupuvun lisäksi hänellä oli tummanvioletti huppari, jonka hupun hän oli vetänyt päähänsä. Hänen runsaat, paksut, ruskeat kiharansa pursusivat hupun alta ja vihreillä silmillään hän tuijotti maahan.

Maanantait olivat hirveitä. Jokaisen viikonlopun jälkeen täytyi aina totutella uudestaan arkirytmiin ja kouluun. Kouluun, joka oli viimeinen paikka maailmassa, jonne Harry olisi halunnut mennä. Ja kouluvuosi oli vasta alussa.

Harry käänsi katseensa kahteen hohtavaan hahmoon vähän matkan päässä: enkeleitä. Harry hymyili omalle mielikuvitukselleen. Nämä enkelit olivat tyttöjä - jotka Harry näki yleensä joka päivä päivä kävellessään kouluun. Aivan kuin ne asuisivat näillä main ja kävisivät joka päivä kävelyllä kahdestaan. Aivan kuten normaalitkin ihmiset.

Yleensä Harry näki 10-20 enkeliä päivässä mutta vain yksi niistä kiinnitti hänen huomionsa täysin: hänen lempienkelinsä. Joka päivä hänen tavoitteenaan oli nähdä tämä poika ja ihastella tämän sinisiä silmiä. Kerran kun enkelipoika oli kävellyt hymyillen Harrya vastaan hän ei voinut muuta kuin tuijottaa hänen silmiään ja hymyillä kuin idiootti, jolloin Niall kysyi, oliko Harrylla kaikki kunnossa. Silloin hän vain mumisi jotain epäselvää vastaukseksi ja heitti hupun päähänsä.

Usein iltaisin Harry mietti, miksi tämän enkelipojan täytyi olla vain hänen typerää mielikuvitustaan.

"Harreh!"

Harry otti toisen kuulokkeen pois korvastaan ja katsoi taakseen. "Hei Niall," hän hymyili.

Harry katsoi irlantilaisen blondin kaverinsa hölkkäävän kohti. Hänellä oli siniset tennarit ja koulupuvun lisäksi musta takki, kuten aina. Niall hiljensi kävelyvauhtiin päästessään Harryn viereen ja antoi Harrylle hymyn paljastaen hampaansa, jotka eivät olleet lähelläkään suoraa riviä, mutta se oli Harrysta vain söpöä.

Niall oli ollut Harryn kaveri ekaluokasta asti. Niall tuli kerran puolustamaan Harrya, kun tätä kiusattiin kiharoidensa takia. Silloin Harry oppi itsekin vihaamaan kiharoitaan ja kerran jopa otti itse sakset pieniin käsiinsä ja leikkasi hiuksiaan: lopputulos oli suoraansanottuna hirveä. Niall kuitenkin sai Harryn vakuuttuneeksi, että hänen kiharansa olivat hyvännäköiset ja nykyään Harry ajatteli niin itsekin.

"Jos jotain poistaisin maailmasta, niin maanantait!" Niall parahti ja potkaisi pari kiveä tienreunasta.

He keskustelivat, kuinka koulun pitäisi alkaa myöhemmin ja kuinka kuolettavan tylsä matematiikantunti oli edessä. Niall kertoi, kuinka hän unessaan etsi irlantilaisen tonttujen kanssa aarretta sateenkaaren päästä. Harry hymyili mielikuvalle.

Silloin Harry näki hänet: hänen lempienkelinsä. Enkelipoika nojasi koulun oveen ja jutteli toiselle enkelille, jolle Harry oli automaattisesti mustasukkainen. Miksei hänkin voisi olla mielikuvitusolento?

Pojalla oli valkoinen t-paita, henkselit ja punaiset farkut. Hänen ihonsa hohti valkoista. Mutta mikään, ei mikään, hohtanut yhtä kauniisti, kuin pojan silmät. Hän nauroi jollekin, mitä toinen enkeli sanoi. Harry vain tuijotti oman mielikuvituksensa tuotetta haltioissaan.

"Harry, mitä nyt? Mitä sä tuijotat?" Niall puhkaisi Harryn ajatuskuplan. Irkkupoika kohotti toista kulmaansa.

Harry vain puristi päätään ja punastui. Niall pitäisi häntä varmasi sekopäänä, jos kertoisi tuijottavansa kauneinta näkemäänsä poikaa, jota ei kuitenkaan oikeasti ollut edes olemassa. Hänhän oli vain mielikuvitusenkeli.

Niall kyllä tiesi, että Harry piti pojista, mutta että omasta mielikuvitusolennostaan.. Ei.

Harry jatkoi tuijottamista oville asti. Hän jopa hidasti vauhtiaan pojan kohdalla saadakseen lisäaikaa tutkia tämän kasvoja. Harry todella piti tämän silmistä. Hän piti niistä todella paljon.

Koulun kello kuitenkin soi ja ilmoitti tunnin alkavan kohta. Niall loi vielä yhden kysyvän katseen Harryyn, pyöritti silmiään ja käveli kaapilleen ottaakseen äidinkielen kirjansa.

Harry tuijotti vielä hetken enkeliä ja lähti sitten itsekin hakemaan kirjojaan. Ensimmäisellä tunnilla hänellä oli biologiaa, miten mielenkiintoista näin maanantaiaamuna.

---

Lounastauolla Harry ja Niall istuutuivat ruokalan kaikista syrjinpään pöytään - he halusivat keskustella keskenään ilman, että ei-toivotut-henkilöt kuulisivat mitään.

Harry alkoi syödä eväitään - hänen äitinsä tekemää sämpylää ja äsken ostamaansa Mountain Dewiä - kun Niall alkoi kertoa, kuinka Zayn Malik, koulun suosituin poika, erosi tyttöystävästään Perriestä. Niallin mielestä Zayn oli yliarvostettu ihminen, kun taas Harryn mielestä erittäin hyvännäköinen. Zayn oli kaksi vuotta Harrya ja Niallia vanhempi, eli 18, ja lähtisi  tämän vuoden kuluttua opiskelemaan muualle, kuten useampi muukin.

Harry tunsi jonkun tuijottavan ja alkoi etsiä, kuka se oli. Hän yritti nähdä jokaisen ruokalassa olijan mutta käänsi päänsä takaisin, kun pari tyttöä lähimmästä pöydästä alkoi osoitella häntä.

Vaivautunut tunne ei jättänyt häntä rauhaan ja Harry kääntyi uudestaan tuolissaan. Hänen sydämensä alkoi lyödä lujempaa ja hän otti syvään henkeä. Toisessa päässä ruokalaa seisoi enkeli. Eikä kuka tahansa enkeli. Hänen lempienkelinsä tuijotti suoraan Harryn vihreisiin omilla sinisillä silmillään. Sillä hetkellä Harry tiesi poskiensa olevan punaisemmat kuin koskaan ennen.

Tuntui, kuin he olisivat katsoneet toisiaan jo tunteja, vaikka oikeasti tilanne oli kestänyt vasta pari sekuntia.

Ja juuri kun Harry aikoi nousta ja kävellä pojan luo, enkeli käänsi katseensa ja käveli pois ruokalasta.

Silloin Harry tajusi: enkeli oli vain mielikuvitusta. Oliko hän tulossa hulluksi?

"Harry, Harryy!" Niall napsutteli sormiaan Harryn korvan juuressa. "Haloo, mikä sua vaivaa?" hän kysyi jo hieman ärtyneenä.

Harry punastui vielä enemmän. "Ei mikään, mietin vaan seuraavaa matikantuntia", hän sopersi ja heitti hupun päähänsä. Naill huokaisi syvään ja pyöritti päätään. "Noh, mennäähkö? Se miettimäsi tunti alkaa tasan kahden minuutin kuluttua," hän huomautti ja nousi.

He kävelivät ulos ruokalasta ja menivät kaapeilleen. Pari vanhempaa oppilasta kävelivät tahallaan liian läheltä Harrya, jolloin hän melkein kaatui maahan. Pojat nauroivat ja Harry vannoi kuulevansa sanan "fagotti". Harry puri huultaan ja seurasi Niallia matematiikanluokkaan. Luokka oli jo täynnä oppilaita. Oppilaita, jotka naureskelivat Harrylle aina, kun sille olisi pienikin tilaisuus.

Mikä minussa on vikana?

Niall käveli edellä ja valitsi paripulpetin takarivistä. Harry istui – totta kai - hänen viereensä. Eihän hänellä muitakaan vaihtoehtoja ollut. Eikä kulunut edes minuuttia, kun opettaja, Mr. Smith, astui luokkaan ja käski avata kirjat. Mr. Smith oli ehkä tiukin opettaja koko koulussa, joka tarkoitti, että tunnista tulisi tylsä. Erittäin tylsä.

Kun Harry katsoi kelloa, tuntia oli vielä puolet jäljellä. Hän laski kynän kädestään ja hieroi silmiään. Kirjan pienen fontin lukeminen särki hänen silmiään.

"Tylsää, vai?"

Harry säpsähti. Hän ei tunnistanut puhujaa ja katsahti oikealle. Ja jo toisen kerran tänä päivänä, hänen sydämensä löi yhden ylimääräisen kerran.

Harry katsoi silmät suurina enkeliä vieressään: poika hymyili niin, että hänen hampaansa näkyivät.

Wow.

"Teidän, että näet ja kuulet mut. Mikset vastaa?" poika kohotti kulmiaan. Hänen äänensä oli kuin musiikkia Harrylle, joka alkoi hymyillä kuin idiootti. Enkelipojan ääni oli korkeampi kuin Harry oli arvellut. Ei sillä, että se olisi ollut huono asia.

"Styles?" Harry jähmettyi ja hymy pyyhkiytyi pois hänen kasvoiltaan. "Niin, Mr. Smith?" Harry kääntyi katsomaan opettajaa. "Mille sinä hymyilet?" hän kysyi ja tässä vaiheessa koko luokka tuijotti Harrya. Osa oppilaista alkoi kuiskia keskenään ja osa pidätteli nauruaan.

Kuten aina.

Harry punastui ja mumisi hiljaa: "En millekään, Mr. Smith."

"Jatka sitten opiskelua", Mr. Smith tiuskaisi ja alkoi kirjoittaa jotain ylös tietokoneelleen. Harry katsoi enkelipoikaa nopeasti silmiin ja jatkoi tehtävien tekemistä. Se on pelkkää mielikuvitusta, Harry toisti päässään.

Pelkkää mielikuvitusta.

"Ai, nyt tajuan," enkelipoika naurahti. "No, nähdään myöhemmin", hän nuolaisi huuliaan ja katosi.

Harrysta tuntui, että hänen poskensa olisivat tulessa.

Pelkkää mielikuvitusta.