"Ihan oikeasti! Nyt kerrot, mikä sua oikein vaivaa!"

Harry katsoi Niallia silmiin ja heitti hupun päähänsä. Mitä hän sille mahtoi, että hänen mielikuvituksellaan tuntui olevan oma tahto?

Niall käveli Harryn eteen. "Harry," hän aloitti. "Sä kerrot mulle tässä ja nyt, mikä sulla on." Irlantilaispoika oli tosissaan.

Harry huokaisi syvään ja laski katseensa maahan. Miten hän selittäisi asian? Aikoiko hän tosiaan kertoa Niallille näkevänsä enkeleitä?

Muuta vaihtoehtoa ei kai ollut.

"Okei," Harry huokaisi syvään. "Mun m-" hän aloitti, muttei pystynyt jatkamaan, koska siellä hän taas oli. Enkelipoika seisoi aivan Niallin vieressä. Hän piti sormeaan huulillaan ja hän katsoi Harrya silmiin varoittavasti.

Mitä?

Eikö hän saanut kertoa Niallille? Käskikö hänen oma mielikuvituksensa olla kertomatta siitä, kuinka hän näki enkeleitä?

Niall risti käsivartensa. "Niin?" hän painosti Harrya jatkamaan.

Harry puri huultaan ja katsoi vuoroin Niallia, vuoroin enkelipoikaa. Mitä hänen pitäisi tehdä?

Enkelipoika otti pari askelta kohti Harrya ja katsoi tätä silmiin, jolloin Harryn posket alkoivat taas punoittaa. "Et saa kertoa kenellekään meistä," enkelipoika sanoi vakavasti. Hän tarkoitti varmaankin muitakin enkeleitä. Hänen silmänsä olivat nyt tummansiniset.

Harryn teki mieli kysyä, miksi, mutta Niall olisi kuullut sen. Harry kastoi takaisin Nialliin, joka seisoi edelleen kädet puuskassa tuijottaen Harrya.

"Mä taidan.. tai siis.."

"Niin?" Niall puuskahti.

"Niin siis.. että.."

"Harry! Sano jo!" Niall tiuskahti ja pari ohikulkijaa antoi paheksuvia katseita. "Me ollaan oltu parhaita kavereita ties kuinka monta vuotta ja sä tiedät, että sä voit aina luottaa muhun," Niall totesi ja Harry kuuli hänen äänestään tämän olevan loukkaantunut ja alakuloinen.

"Sori, Nialler.." Harry katsoi jalkojaan. Kunpa hän vain voisi kertoa kaiken. Kunpa hän vain uskaltaisi.

Niall astui pari askelta eteenpäin ja hymyili. "Ei se mitään, Hazza," hän sanoi ja halasi poikaa. Halattuaan hän kuitenkin jatkoi: "Mutta sä kerrot mulle nyt, mikä sulla on."

"Mä taidan olla.." Harry keksi, "Mä taidan olla ihastunut yhteen poikaan," hän lopulta sanoi, joka oli puoliksi totta. Hän oli ihastunut poikaan, muttei ihan tavalliseen, vaan hänen omaan mielikuvitusystäväänsä. Tai jotain sellaista.

Niall kuitenkin virnisti. "Hah! Mä tiesin!" hän huudahti. "Se on Zayn! Zayn Malik!"

Harry katsoi irkkupoikaa hämmentyneenä. "Täh? E-eikä ole!" Harry huusi ja tunsi poskiensa punertuvan entisestään. Niall vain virnisti leveästi. "Kyllä mä olen huomannut, miten sä katot sitä, kun se menee käytävällä ohi. Tai kun me ollaan syömässä, sä vilkuilet koko ajan Zaynia."

Se oli kyllä totta. Harry katsoi Zaynia ihaillen, kun tämä käveli ohi. Ja kyllä, hän vilkuili Zaynia ruokalassa. Mutta vain, koska hän oli todella hyvännäköinen!

"M-mutta," Harry aloitti, mutta Niall esti Harryn puheet kädellään. "Älä selittele mitään, ei sun tarvitse hävetä," Niall sanoi ja hymyili Harrylle.

Ehkä tämä voisi olla tekosyy Harrylle, kun hän ajatteli enkelipoikaa. Hän voisi vain sanoa "Mietin Zaynia", kun Niall kysyisi, mille Harry hymyili tai mitä hän tuijotti.

Enkelipojasta puheen ollen, Harry katseli ympärilleen todetakseen vain, että hän oli lähtenyt.

---

"Miten koulussa meni?" Anne, Harryn äiti, kysyi Harryn palatessa kotiin. Hänen äitinsä omisti leipomon, jossa hän vietti paljon aikaa. Yleensä Harry meni viikonloppuisin auttamaan äitiään ja leipoi muffinsseja, pullia, sämpylöitä ja sen sellaisia. Harry oli kehittynyt paljon leipomisessa ja leipoi paljon kotonakin.

"Hyvin," Harry vastasi ja heitti reppunsa keittiön nurkkaan. "Entä miten leipomossa? Eikö sun pitäisi olla vielä töissä?"

Anne puri huultaan - aivan kuten Harryllakin oli tapana tehdä - ja nosti oikeaa kättään: sen ympärillä oli kipsi.

Harry jähmettyi ja hänen katseensa nauliutui äitinsä ranteeseen. Mutta ennen kuin hän ehti kysyä mitään, Anne jo vastasi: "Ranteeni murtui, kun kannoin jauhoja sisään. Kompastuin tiskin kulmaan, jauholaatikko tippui käsistäni ja yritin pitää siitä kiinni. Sen jälkeen kuiva-ainekaappi kaatui ja, niin.."

Siinä samassa Harry kiiruhti äitinsä luo, otti tämän ranteen varovasti käsiinä ja silitti sitä. "Sattuuko siihen?" hän kysyi.

"Ei enää," Anne vastasi ja hymyili pojalleen.

"Kauanko kipsin pitää olla?"

"Noin kuusi viikkoa."

"Mutta.. Entäs leipomo?" Harryn ilme synkkeni. Harryn vanhemma olivat eronneet, joten leipomo oli ainoa rahanlähde. Gemmakin oli jo lähtenyt opiskelemaan, joten hänestä ei olisi apua.

Anne painoi päänsä ja huokaisi. "En tiedä, Harry. Ehkä vain yritän työskennellä ranteesta piittaamatta ja-"

"Ei!"

Anne kohotti katseensa.

Harry katsoi äitiään silmiin totisena. "Et saa käyttää rannettasi, tai se voi murtua pahemmin," hän sanoi. "Minä pyöritän leipomoa."

"Ja miten sinä sen aiot tehdä? Täytyyhän sinun käydä koulussakin," Anne totesi tyynesti.

"Entä jos palkkaisit jonkun?" Harry ehdotti. Anne mietti ideaa hetken. Hän nyökkäsi. "Kyllä, niin minä teen."

Harry halasi äitiään tiukasti. Hän toivoi ranteen parantuvan mahdollisimman nopeasti, sillä häntä suretti nähdä oma äitinsä niin työkyvyttömässä kunnossa. Hän ei pystynyt tehdä edes ruokaa. Niinpä Harry antoi äidilleen vielä leveän hymyn ja alkoi tehdä ruokaa heille molemmille.

---

Käytyään suihkussa Harry vaihtoi vaatteet ja pesi hampaansa. Sen jälkeen hän istuutui sängylleen ja kertasi päivän tapahtumat mielessään. Koko päivä tuntui unelta, niin outo se oli ollut. Eikä asiaa auttanut se, että Harry kuuli parin enkelin kävelevän nauraen ikkunansa ohi.

Miksi?

Miksi Harry näki enkeleitä? Miksei hän ollut tavallinen kuten muutkin ihmiset? Hän toivoi, ettei näkisi niitä enää. Hän halusi olla aivan normaali teini.

Mutta toisaalta, hän halusi nähdä enkelipojan. Harryn täytyi nähdä hänet joka päivä. Hän voisi katsella poikaa tuntikaupalla kyllästymättä, hän voisi kuunnella pojan puhetta taukoamatta vaikka maailman loppuun asti. Hän halusi koskea pojan valkeaa ihoa, tuntea pojan kädet omissaan. Hän voisi tuijotta pojan sinisiä silmiä, hän halusi nähdä ne läheltä. Ne olivat sinisemmät kuin kenelläkään muulla ja kimmelsivät metrien päähän. Kun poika hymyili, Harry tunsi kylmien väreiden kulkevan käsivarsissaan. Harry halusi silittää pojan poskea ja tuntea tämän huulet omillaan. Pojan huulet eivät olleet yhtä täyteläiset kuin Harrylla, mutta pehmeät ja tietyssä valossa ne olivat melkein roosan väriset.

Harryn ikkunan takana nauroi taas enkeli. Tällä kertaa Harry hyppäsi sängystään ja avasi verhot: ei ketään.

Mutta hän oli varma, täysin varma, että enkelipoika oli seissyt vielä hetki sitten ikkunan takana.