"Ihan oikeasti! Nyt kerrot, mikä sua oikein vaivaa!"

Harry katsoi Niallia silmiin ja heitti hupun päähänsä. Mitä hän sille mahtoi, että hänen mielikuvituksellaan tuntui olevan oma tahto?

Niall käveli Harryn eteen. "Harry," hän aloitti. "Sä kerrot mulle tässä ja nyt, mikä sulla on." Irlantilaispoika oli tosissaan.

Harry huokaisi syvään ja laski katseensa maahan. Miten hän selittäisi asian? Aikoiko hän tosiaan kertoa Niallille näkevänsä enkeleitä?

Muuta vaihtoehtoa ei kai ollut.

"Okei," Harry huokaisi syvään. "Mun m-" hän aloitti, muttei pystynyt jatkamaan, koska siellä hän taas oli. Enkelipoika seisoi aivan Niallin vieressä. Hän piti sormeaan huulillaan ja hän katsoi Harrya silmiin varoittavasti.

Mitä?

Eikö hän saanut kertoa Niallille? Käskikö hänen oma mielikuvituksensa olla kertomatta siitä, kuinka hän näki enkeleitä?

Niall risti käsivartensa. "Niin?" hän painosti Harrya jatkamaan.

Harry puri huultaan ja katsoi vuoroin Niallia, vuoroin enkelipoikaa. Mitä hänen pitäisi tehdä?

Enkelipoika otti pari askelta kohti Harrya ja katsoi tätä silmiin, jolloin Harryn posket alkoivat taas punoittaa. "Et saa kertoa kenellekään meistä," enkelipoika sanoi vakavasti. Hän tarkoitti varmaankin muitakin enkeleitä. Hänen silmänsä olivat nyt tummansiniset.

Harryn teki mieli kysyä, miksi, mutta Niall olisi kuullut sen. Harry kastoi takaisin Nialliin, joka seisoi edelleen kädet puuskassa tuijottaen Harrya.

"Mä taidan.. tai siis.."

"Niin?" Niall puuskahti.

"Niin siis.. että.."

"Harry! Sano jo!" Niall tiuskahti ja pari ohikulkijaa antoi paheksuvia katseita. "Me ollaan oltu parhaita kavereita ties kuinka monta vuotta ja sä tiedät, että sä voit aina luottaa muhun," Niall totesi ja Harry kuuli hänen äänestään tämän olevan loukkaantunut ja alakuloinen.

"Sori, Nialler.." Harry katsoi jalkojaan. Kunpa hän vain voisi kertoa kaiken. Kunpa hän vain uskaltaisi.

Niall astui pari askelta eteenpäin ja hymyili. "Ei se mitään, Hazza," hän sanoi ja halasi poikaa. Halattuaan hän kuitenkin jatkoi: "Mutta sä kerrot mulle nyt, mikä sulla on."

"Mä taidan olla.." Harry keksi, "Mä taidan olla ihastunut yhteen poikaan," hän lopulta sanoi, joka oli puoliksi totta. Hän oli ihastunut poikaan, muttei ihan tavalliseen, vaan hänen omaan mielikuvitusystäväänsä. Tai jotain sellaista.

Niall kuitenkin virnisti. "Hah! Mä tiesin!" hän huudahti. "Se on Zayn! Zayn Malik!"

Harry katsoi irkkupoikaa hämmentyneenä. "Täh? E-eikä ole!" Harry huusi ja tunsi poskiensa punertuvan entisestään. Niall vain virnisti leveästi. "Kyllä mä olen huomannut, miten sä katot sitä, kun se menee käytävällä ohi. Tai kun me ollaan syömässä, sä vilkuilet koko ajan Zaynia."

Se oli kyllä totta. Harry katsoi Zaynia ihaillen, kun tämä käveli ohi. Ja kyllä, hän vilkuili Zaynia ruokalassa. Mutta vain, koska hän oli todella hyvännäköinen!

"M-mutta," Harry aloitti, mutta Niall esti Harryn puheet kädellään. "Älä selittele mitään, ei sun tarvitse hävetä," Niall sanoi ja hymyili Harrylle.

Ehkä tämä voisi olla tekosyy Harrylle, kun hän ajatteli enkelipoikaa. Hän voisi vain sanoa "Mietin Zaynia", kun Niall kysyisi, mille Harry hymyili tai mitä hän tuijotti.

Enkelipojasta puheen ollen, Harry katseli ympärilleen todetakseen vain, että hän oli lähtenyt.

---

"Miten koulussa meni?" Anne, Harryn äiti, kysyi Harryn palatessa kotiin. Hänen äitinsä omisti leipomon, jossa hän vietti paljon aikaa. Yleensä Harry meni viikonloppuisin auttamaan äitiään ja leipoi muffinsseja, pullia, sämpylöitä ja sen sellaisia. Harry oli kehittynyt paljon leipomisessa ja leipoi paljon kotonakin.

"Hyvin," Harry vastasi ja heitti reppunsa keittiön nurkkaan. "Entä miten leipomossa? Eikö sun pitäisi olla vielä töissä?"

Anne puri huultaan - aivan kuten Harryllakin oli tapana tehdä - ja nosti oikeaa kättään: sen ympärillä oli kipsi.

Harry jähmettyi ja hänen katseensa nauliutui äitinsä ranteeseen. Mutta ennen kuin hän ehti kysyä mitään, Anne jo vastasi: "Ranteeni murtui, kun kannoin jauhoja sisään. Kompastuin tiskin kulmaan, jauholaatikko tippui käsistäni ja yritin pitää siitä kiinni. Sen jälkeen kuiva-ainekaappi kaatui ja, niin.."

Siinä samassa Harry kiiruhti äitinsä luo, otti tämän ranteen varovasti käsiinä ja silitti sitä. "Sattuuko siihen?" hän kysyi.

"Ei enää," Anne vastasi ja hymyili pojalleen.

"Kauanko kipsin pitää olla?"

"Noin kuusi viikkoa."

"Mutta.. Entäs leipomo?" Harryn ilme synkkeni. Harryn vanhemma olivat eronneet, joten leipomo oli ainoa rahanlähde. Gemmakin oli jo lähtenyt opiskelemaan, joten hänestä ei olisi apua.

Anne painoi päänsä ja huokaisi. "En tiedä, Harry. Ehkä vain yritän työskennellä ranteesta piittaamatta ja-"

"Ei!"

Anne kohotti katseensa.

Harry katsoi äitiään silmiin totisena. "Et saa käyttää rannettasi, tai se voi murtua pahemmin," hän sanoi. "Minä pyöritän leipomoa."

"Ja miten sinä sen aiot tehdä? Täytyyhän sinun käydä koulussakin," Anne totesi tyynesti.

"Entä jos palkkaisit jonkun?" Harry ehdotti. Anne mietti ideaa hetken. Hän nyökkäsi. "Kyllä, niin minä teen."

Harry halasi äitiään tiukasti. Hän toivoi ranteen parantuvan mahdollisimman nopeasti, sillä häntä suretti nähdä oma äitinsä niin työkyvyttömässä kunnossa. Hän ei pystynyt tehdä edes ruokaa. Niinpä Harry antoi äidilleen vielä leveän hymyn ja alkoi tehdä ruokaa heille molemmille.

---

Käytyään suihkussa Harry vaihtoi vaatteet ja pesi hampaansa. Sen jälkeen hän istuutui sängylleen ja kertasi päivän tapahtumat mielessään. Koko päivä tuntui unelta, niin outo se oli ollut. Eikä asiaa auttanut se, että Harry kuuli parin enkelin kävelevän nauraen ikkunansa ohi.

Miksi?

Miksi Harry näki enkeleitä? Miksei hän ollut tavallinen kuten muutkin ihmiset? Hän toivoi, ettei näkisi niitä enää. Hän halusi olla aivan normaali teini.

Mutta toisaalta, hän halusi nähdä enkelipojan. Harryn täytyi nähdä hänet joka päivä. Hän voisi katsella poikaa tuntikaupalla kyllästymättä, hän voisi kuunnella pojan puhetta taukoamatta vaikka maailman loppuun asti. Hän halusi koskea pojan valkeaa ihoa, tuntea pojan kädet omissaan. Hän voisi tuijotta pojan sinisiä silmiä, hän halusi nähdä ne läheltä. Ne olivat sinisemmät kuin kenelläkään muulla ja kimmelsivät metrien päähän. Kun poika hymyili, Harry tunsi kylmien väreiden kulkevan käsivarsissaan. Harry halusi silittää pojan poskea ja tuntea tämän huulet omillaan. Pojan huulet eivät olleet yhtä täyteläiset kuin Harrylla, mutta pehmeät ja tietyssä valossa ne olivat melkein roosan väriset.

Harryn ikkunan takana nauroi taas enkeli. Tällä kertaa Harry hyppäsi sängystään ja avasi verhot: ei ketään.

Mutta hän oli varma, täysin varma, että enkelipoika oli seissyt vielä hetki sitten ikkunan takana.

Valkoisten Conversejen iskiessä maahan ja kostean sumun verhotessa kaiken Harryn pään täytti musiikki, jota hän kuunteli nappikuulokkeillaan. Harmaan koulupuvun lisäksi hänellä oli tummanvioletti huppari, jonka hupun hän oli vetänyt päähänsä. Hänen runsaat, paksut, ruskeat kiharansa pursusivat hupun alta ja vihreillä silmillään hän tuijotti maahan.

Maanantait olivat hirveitä. Jokaisen viikonlopun jälkeen täytyi aina totutella uudestaan arkirytmiin ja kouluun. Kouluun, joka oli viimeinen paikka maailmassa, jonne Harry olisi halunnut mennä. Ja kouluvuosi oli vasta alussa.

Harry käänsi katseensa kahteen hohtavaan hahmoon vähän matkan päässä: enkeleitä. Harry hymyili omalle mielikuvitukselleen. Nämä enkelit olivat tyttöjä - jotka Harry näki yleensä joka päivä päivä kävellessään kouluun. Aivan kuin ne asuisivat näillä main ja kävisivät joka päivä kävelyllä kahdestaan. Aivan kuten normaalitkin ihmiset.

Yleensä Harry näki 10-20 enkeliä päivässä mutta vain yksi niistä kiinnitti hänen huomionsa täysin: hänen lempienkelinsä. Joka päivä hänen tavoitteenaan oli nähdä tämä poika ja ihastella tämän sinisiä silmiä. Kerran kun enkelipoika oli kävellyt hymyillen Harrya vastaan hän ei voinut muuta kuin tuijottaa hänen silmiään ja hymyillä kuin idiootti, jolloin Niall kysyi, oliko Harrylla kaikki kunnossa. Silloin hän vain mumisi jotain epäselvää vastaukseksi ja heitti hupun päähänsä.

Usein iltaisin Harry mietti, miksi tämän enkelipojan täytyi olla vain hänen typerää mielikuvitustaan.

"Harreh!"

Harry otti toisen kuulokkeen pois korvastaan ja katsoi taakseen. "Hei Niall," hän hymyili.

Harry katsoi irlantilaisen blondin kaverinsa hölkkäävän kohti. Hänellä oli siniset tennarit ja koulupuvun lisäksi musta takki, kuten aina. Niall hiljensi kävelyvauhtiin päästessään Harryn viereen ja antoi Harrylle hymyn paljastaen hampaansa, jotka eivät olleet lähelläkään suoraa riviä, mutta se oli Harrysta vain söpöä.

Niall oli ollut Harryn kaveri ekaluokasta asti. Niall tuli kerran puolustamaan Harrya, kun tätä kiusattiin kiharoidensa takia. Silloin Harry oppi itsekin vihaamaan kiharoitaan ja kerran jopa otti itse sakset pieniin käsiinsä ja leikkasi hiuksiaan: lopputulos oli suoraansanottuna hirveä. Niall kuitenkin sai Harryn vakuuttuneeksi, että hänen kiharansa olivat hyvännäköiset ja nykyään Harry ajatteli niin itsekin.

"Jos jotain poistaisin maailmasta, niin maanantait!" Niall parahti ja potkaisi pari kiveä tienreunasta.

He keskustelivat, kuinka koulun pitäisi alkaa myöhemmin ja kuinka kuolettavan tylsä matematiikantunti oli edessä. Niall kertoi, kuinka hän unessaan etsi irlantilaisen tonttujen kanssa aarretta sateenkaaren päästä. Harry hymyili mielikuvalle.

Silloin Harry näki hänet: hänen lempienkelinsä. Enkelipoika nojasi koulun oveen ja jutteli toiselle enkelille, jolle Harry oli automaattisesti mustasukkainen. Miksei hänkin voisi olla mielikuvitusolento?

Pojalla oli valkoinen t-paita, henkselit ja punaiset farkut. Hänen ihonsa hohti valkoista. Mutta mikään, ei mikään, hohtanut yhtä kauniisti, kuin pojan silmät. Hän nauroi jollekin, mitä toinen enkeli sanoi. Harry vain tuijotti oman mielikuvituksensa tuotetta haltioissaan.

"Harry, mitä nyt? Mitä sä tuijotat?" Niall puhkaisi Harryn ajatuskuplan. Irkkupoika kohotti toista kulmaansa.

Harry vain puristi päätään ja punastui. Niall pitäisi häntä varmasi sekopäänä, jos kertoisi tuijottavansa kauneinta näkemäänsä poikaa, jota ei kuitenkaan oikeasti ollut edes olemassa. Hänhän oli vain mielikuvitusenkeli.

Niall kyllä tiesi, että Harry piti pojista, mutta että omasta mielikuvitusolennostaan.. Ei.

Harry jatkoi tuijottamista oville asti. Hän jopa hidasti vauhtiaan pojan kohdalla saadakseen lisäaikaa tutkia tämän kasvoja. Harry todella piti tämän silmistä. Hän piti niistä todella paljon.

Koulun kello kuitenkin soi ja ilmoitti tunnin alkavan kohta. Niall loi vielä yhden kysyvän katseen Harryyn, pyöritti silmiään ja käveli kaapilleen ottaakseen äidinkielen kirjansa.

Harry tuijotti vielä hetken enkeliä ja lähti sitten itsekin hakemaan kirjojaan. Ensimmäisellä tunnilla hänellä oli biologiaa, miten mielenkiintoista näin maanantaiaamuna.

---

Lounastauolla Harry ja Niall istuutuivat ruokalan kaikista syrjinpään pöytään - he halusivat keskustella keskenään ilman, että ei-toivotut-henkilöt kuulisivat mitään.

Harry alkoi syödä eväitään - hänen äitinsä tekemää sämpylää ja äsken ostamaansa Mountain Dewiä - kun Niall alkoi kertoa, kuinka Zayn Malik, koulun suosituin poika, erosi tyttöystävästään Perriestä. Niallin mielestä Zayn oli yliarvostettu ihminen, kun taas Harryn mielestä erittäin hyvännäköinen. Zayn oli kaksi vuotta Harrya ja Niallia vanhempi, eli 18, ja lähtisi  tämän vuoden kuluttua opiskelemaan muualle, kuten useampi muukin.

Harry tunsi jonkun tuijottavan ja alkoi etsiä, kuka se oli. Hän yritti nähdä jokaisen ruokalassa olijan mutta käänsi päänsä takaisin, kun pari tyttöä lähimmästä pöydästä alkoi osoitella häntä.

Vaivautunut tunne ei jättänyt häntä rauhaan ja Harry kääntyi uudestaan tuolissaan. Hänen sydämensä alkoi lyödä lujempaa ja hän otti syvään henkeä. Toisessa päässä ruokalaa seisoi enkeli. Eikä kuka tahansa enkeli. Hänen lempienkelinsä tuijotti suoraan Harryn vihreisiin omilla sinisillä silmillään. Sillä hetkellä Harry tiesi poskiensa olevan punaisemmat kuin koskaan ennen.

Tuntui, kuin he olisivat katsoneet toisiaan jo tunteja, vaikka oikeasti tilanne oli kestänyt vasta pari sekuntia.

Ja juuri kun Harry aikoi nousta ja kävellä pojan luo, enkeli käänsi katseensa ja käveli pois ruokalasta.

Silloin Harry tajusi: enkeli oli vain mielikuvitusta. Oliko hän tulossa hulluksi?

"Harry, Harryy!" Niall napsutteli sormiaan Harryn korvan juuressa. "Haloo, mikä sua vaivaa?" hän kysyi jo hieman ärtyneenä.

Harry punastui vielä enemmän. "Ei mikään, mietin vaan seuraavaa matikantuntia", hän sopersi ja heitti hupun päähänsä. Naill huokaisi syvään ja pyöritti päätään. "Noh, mennäähkö? Se miettimäsi tunti alkaa tasan kahden minuutin kuluttua," hän huomautti ja nousi.

He kävelivät ulos ruokalasta ja menivät kaapeilleen. Pari vanhempaa oppilasta kävelivät tahallaan liian läheltä Harrya, jolloin hän melkein kaatui maahan. Pojat nauroivat ja Harry vannoi kuulevansa sanan "fagotti". Harry puri huultaan ja seurasi Niallia matematiikanluokkaan. Luokka oli jo täynnä oppilaita. Oppilaita, jotka naureskelivat Harrylle aina, kun sille olisi pienikin tilaisuus.

Mikä minussa on vikana?

Niall käveli edellä ja valitsi paripulpetin takarivistä. Harry istui – totta kai - hänen viereensä. Eihän hänellä muitakaan vaihtoehtoja ollut. Eikä kulunut edes minuuttia, kun opettaja, Mr. Smith, astui luokkaan ja käski avata kirjat. Mr. Smith oli ehkä tiukin opettaja koko koulussa, joka tarkoitti, että tunnista tulisi tylsä. Erittäin tylsä.

Kun Harry katsoi kelloa, tuntia oli vielä puolet jäljellä. Hän laski kynän kädestään ja hieroi silmiään. Kirjan pienen fontin lukeminen särki hänen silmiään.

"Tylsää, vai?"

Harry säpsähti. Hän ei tunnistanut puhujaa ja katsahti oikealle. Ja jo toisen kerran tänä päivänä, hänen sydämensä löi yhden ylimääräisen kerran.

Harry katsoi silmät suurina enkeliä vieressään: poika hymyili niin, että hänen hampaansa näkyivät.

Wow.

"Teidän, että näet ja kuulet mut. Mikset vastaa?" poika kohotti kulmiaan. Hänen äänensä oli kuin musiikkia Harrylle, joka alkoi hymyillä kuin idiootti. Enkelipojan ääni oli korkeampi kuin Harry oli arvellut. Ei sillä, että se olisi ollut huono asia.

"Styles?" Harry jähmettyi ja hymy pyyhkiytyi pois hänen kasvoiltaan. "Niin, Mr. Smith?" Harry kääntyi katsomaan opettajaa. "Mille sinä hymyilet?" hän kysyi ja tässä vaiheessa koko luokka tuijotti Harrya. Osa oppilaista alkoi kuiskia keskenään ja osa pidätteli nauruaan.

Kuten aina.

Harry punastui ja mumisi hiljaa: "En millekään, Mr. Smith."

"Jatka sitten opiskelua", Mr. Smith tiuskaisi ja alkoi kirjoittaa jotain ylös tietokoneelleen. Harry katsoi enkelipoikaa nopeasti silmiin ja jatkoi tehtävien tekemistä. Se on pelkkää mielikuvitusta, Harry toisti päässään.

Pelkkää mielikuvitusta.

"Ai, nyt tajuan," enkelipoika naurahti. "No, nähdään myöhemmin", hän nuolaisi huuliaan ja katosi.

Harrysta tuntui, että hänen poskensa olisivat tulessa.

Pelkkää mielikuvitusta.

Kaikilla meillä on mielikuvitus. Käytämme sitä joko enemmän tai vähemmän, tilanteesta riippuen. Jokaisen mielikuvitus on ainutlaatuinen ja kuvittelemme asiat oman mielemme mukaan.

Esimerkiksi 16-vuotias Harry Styles: hän näkee lähes joka paikassa hohtavia olentoja, joita hän kutsuu enkeleiksi. Muut eivät tietenkään näe eivätkä kuule niitä, koska se on Harryn omaa - ja outoa - mielikuvitusta. Joskus hän tosin toivoisi niiden olevan totta.

Muut eivät edes tiedä Harryn näkevän enkeleiden tepastelevan ympäri maailmaa. Ei edes Niall, Harryn paras ja ainoa ystävä, joka itse höpisee koko ajan omista mielikuvituskavereistaan: irlantilaisista tontuista. Joskus Niall saattaa kysyä, mille Harry nauraa tämän tuijottaessa ei mitään ruskeat kiharat karkaillessa kasvoille. Mutta Harry vain puristaa päätään, punastuu, ja heittää hupun päähänsä.

Mitä hän voisi Niallille sanoa? "Hei Niall, mä näen enkeleitä!" vai? Niall luultavasti pitäisi häntä hulluna.

Joten Harry pitää asian omana salaisuutenaan.

Enkeleihin liittyy myös eräs toinen salaisuus: Harrylla on oma lempienkelinsä. Kauniin ruskeat hiukset ja taivastakin siniset silmät omistava poikaenkeli. Enkeli on hieman lyhyempi Harrya. Sen hän on huomannut kävellessään pari kertaa enkelin ohi. Harry ei tiedä hänen nimeään, eihän hän koskaan edes puhu enkeleille, koska ne ovat vain hänen omaa mielikuvitustaan. Miksi ihmeessä hän juttelisi jollekin, joka ei oikeasti ole olemassa?

---

Harry aloittaa jokaisen aamunsa samalla tavalla, aivan kuten tämänkin sumuisen maanantaiaamun: hän syö kipollisen muroja, harjaa paksut kiharansa ja lähtee kävellen kouluun. Päivä ei tosin jatku aivan normaaliin tapaan..